torstai 19. lokakuuta 2017

KESKENERÄISEN JUHLAA

Kyllä minua on leimannut vahva halu saada asiat nopeasti valmiiksi. Tai saada ylipäänsä asiat tehtyä, ostettua, hoidettua ja omistettua. Synnyinlahjana en saanut lehmän hermoja. En kuulu niihin, jotka elävät vuosikymmeniä keskeneräisen äärellä ahdistumatta. Minusta olisi parempi, että valmista tulisi nyt heti. Vuosien myötä tämä piirre on kyllä venynyt. Raha tai sen puute on ihan parhaita opettajia. Kaikkea kun ei voi saada, ei ainakaan silloin, kun tilillä ei ole rahaa. Myös elämä perheessä on opettanut mm. sitä, että kaikkien prioriteettien ykkösenä ei ole juuri nyt tapettien poisto, seinän maalaus tai huonekalujen järjestäminen uuteen uskoon. Ja kun ei omat voimat aina riitä, niin on alkanut ymmärtämään, että jotkut asiat voi kyllä odottaa huomiseen. Eikä käy näköjään kuinkaan, vaikka projekti seisoisi viikonkin. Niin on nyt asian laita mm. tapetinpoiston suhteen, koska esikoinen saapui Tampereelta Kotkaan ja asettui huoneeseen asumaan.





Sitten minussa on se piirre, joka vitkuttelee. On niitä asioita, joita siirrän päivästä toiseen ja joiden olemassaolon yritän aktiivisesti unohtaa. Tällaisia asioita on mm. jääkaapin ja uuni pesu, virallisten raporttien kirjoittaminen, silittämisen aloittaminen yms. ei niin kiva asia. Nämä asiat hoituvat tempaisemalla. Tempaisun alkuun pääsemiseksi tarvitaan itsensä ärsyttämistä, takamuksille potkimista ja mollaamista: No, on se nyt kumma, ettei aikuinen ihminen saa yhtä raporttia kirjoitettua. Uunia pestyä. Tempaisun jälkeen olo on keveä ja sitä muistaa taas hetken, että etanat kannattaa syödä heti aamulla.


Tällaista olen ajatellut, kunhan tuon alla olevan saa ensin poistettua.


Passaa myös lattian väriin, eikö?



Kun tätä elämää tarkemmin ajatellaan, huomataan, että kaikki on keskeneräistä. Niin minä kuin ympäristö jossa elän. Kun saa yhden asian valmiiksi, se on kohta taas edessä. Ruoanlaitto, siivous, pyykinpesu, tiskikoneen täyttö, kaupassa käynti, haravoiminen, kukkien istuttaminen. Sama homma työmaalla. Aamutoimet, ruokailut, lääkkeiden jako, labrakokeet, pyykkäys ja iltatoimet. Huomenna koko lista taas uudelleen. Valmistumisen tunne on ihmisen psyykelle kuitenkin hyväksi ja siksi teen käsitöitä. Miten palkitsevaa kun sukkapari on valmis ja pääsee jalkoja lämmittämään. Tällä hetkellä yritän uutta aluevaltausta ja tekeillä on pipo. Saan elämässäni edes jotakin pysyvämpää aikaiseksi. Samalla lailla palkitsee myös remontin loppuun saattaminen. Tapetin poisto jatkuu varmasti taas ensi viikolla.

Keskeneräisyyden keskellä hyvää tekee myös arjesta irtautuminen. Tiistaina tempaistiin miehen kanssa ja otettiin arjesta oikein tuplairtiotto. Ensin mentiin elokuviin katsomaan IKITIE. Kakkonenhan osti meille joululahjaksi elokuvaillan sipseillä ja suklaalla viime jouluna, joten oli jo korkea aika ottaa lahja käyttöön. Kiitos siis O<3. Olipa mietteitä herättävä elokuva ja opin taas jotain uuttakin. Elokuvan jälkeen kävelimme lähellä olevaan VAUSTIIN. Mies sai väitöslahjaksi kyseiseen ravintolaan neljän ruokalajin yllätysmenun kahdelle ja nyt otimme yllätyksen vastaan. Kiitos siis L&P<3. Oli aivan huiman ihana makumatka. Vatsa soi pinkeyttään vielä seuraavanakin päivänä, eli ruokaa oli riittävästi. Kuvat on muuten ihan suttuja, mutta kun aiheena oli keskeneräisyys, niin....


Ensin makuja herättelemään vetajuustoa paprikahillolla. Nam.


Siikaa, kylmäsavustettua lohta ja mätiä leivän kera. HMM.


Vuohenjuustoa kurpitsarisotolla. IHANAA, mutta nyt alkaa vatsa jo ilmoitella rajoistaan.


Pääruokana sorsaa. Oliko se selleripyreellä? Alla lanttua ja hillosipulia.


Jälkiruoaksi jotakin suklaista herkkua.


Yllätysmenut vaihtelee ja alkuun sai sanoa omat inhokit, että ei sitten kävisi niin, että yllätys olisi ikävä yllätys. Toivoin siis, että lautasellani ei tulisi olemaan sisäelimiä eikä sieniä. Mies sanoi, että kaikki käy. Itse en ole mikään tällaisen raa'a n kalankaan ystävä, mutta syötyä nämä tulivat ja olivat hyviä. Sorsa oli ihan ok, mutta tuskin tilaan tulevassa. Pidän siis selvästi enemmän perinteisistä lihoista. Mieshän piti tietysti kovasti kaikesta, se on kaikkiruokaisen ilo:D. Monesti sitä mietittiin, että tämä oli loistava lahja. Kun itse menee harvoin ravintolaan, tilaa aina jotakin josta varmasti pitää, koska ei halua rahan menevän hukkaan. Nyt kun muut oli maksaneet viulut, oli ihanaa heittäytyä maistelemaan jotakin ihan erilaista mitä normaalisti tulee syötyä. 

Eilen oli vielä vapaapäivä ja olin saanut kahvikutsun uuteen HYGGE-kahvilaan. Kahvia ja Snickers-kakkua. Oli hyvät herkut ja seura. Kyllä sitä nyt näillä jaksaa tänään palata iltavuoroon taas toistamaan niitä arjen keskeneräisyyksiä. Elää oman keskeneräisyytensä kanssa. Ja siivouksen voi tietenkin siirtää huomiselle. 

torstai 12. lokakuuta 2017

LOHDUTTAVA ARKI

Miten lohduttava onkaan arki. Se toitottaa elämän jatkuvuutta. Vaikka omainen on kuollut tai toinen tullut tohtoriksi, ei elämä pysähdy. Maanantaita seuraa tiistai. Täytyy käydä töissä. Pyykkikori täyttyy. Rappusiin kulkeutuu hiekkaa. Jääkaappi on päässyt tyhjentymään ja lapsilla on nälkä. Ulkona pitäisi haravoida ja kuka se keksikään ruveta taas tapetteja repimään?

Kotkassa on satanut pari viikkoa tauotta. Hyvä syy olla menemättä pihatöihin. Väitöksen jälkeinen arki on ollut silti selvästi puuhakas. Tohtorilla on huomattavasti enemmän vapaa-aikaa. Hän nyt testailee, että mihin kaikkeen sitä voisikaan käyttää. Minulla on monta ajatusta ja projektia mielessä, mutta omat tunnit eivät valitettavasti ole samassa määrin lisääntyneet. Aamuvuoron jälkeen kerkeää kuitenkin tuskastua vaikka tunnin tapetti-projektissa, auttaa mainosten jakajaa, kutoa sukkaa, keittää riisipuuroa tai istahtaa saunan lauteille.





Kun taas osuu kohdalle se viikon ainokainen vapaapäivä keskelle arkea, kuten tänään onnekkaasti kävi, ehtii sitä tehdä vaikka mitä. Aamukahvia siis kitusiin ja sivelemään tapetinpoistoainetta jälleen kerran seinään. Se on muuten aivan turha aine. Tapettia on kaksi kerrosta ja se irtoaa edelleen pääosin postimerkin kokoisina palasina. Vaihtoehdot näyttää siis olevan nämä: irrotat kuivaa tapettia pieninä paloina tai irrotat liisteristä märkää tapettia pieninä paloina. Vihaan tapetin poistamista! Aineen vaikuttamista toivoessani ja odottaessani kävin sumukävelyllä. 




Päivän asu: Pyjaman housut, pitkä villatakki, sadetakki ja kumisaappaat:D.







Nyt on haravoitu autotallin ympärys, revitty hetki tapettia ja kirjoitettu blogia. Seuraavaksi siirryn siivomaan huushollia ja laittamaan perheelle ruokaa. Illalla taidan lähteä metsästämään tapetinpoistokonetta. Ellei kymmeniä vapaaehtoisia ilmesty pian oven taakseni arkeaan juhlistamaan tapetinpoisto-intoa uhkuen? 

maanantai 9. lokakuuta 2017

PILKUN PAIKKA

Perjantaina meidän elämässämme oli pilkun paikka. Miehen kuuden vuoden "pikku projekti" oli saapunut päätökseen. Ystävä piti karonkassa puheen, jossa hän käytti tässä kohtaa pilkkua, pisteen paikka kun on sitten siellä meidän kunkin hautajaisissa.  Pilkku antaa tuumaustauon, jonka jälkeen nähdään, että mihin suuntaan tästä lähdetään. Pilkun ajan kuitenkin saa hengähtää. Ottaa aikalisän.

Varmasti jokainen ymmärtää, että väitöskirja ei ole mikään pikku projekti, vaan oikeastaan suurimman osan kohdalla turhan suuri projekti. Viehättävä pöytäseuralaiseni karonkassa kertoi, omastakin kokemuksestaan, että on kovin yleistä tipahtaa väitöksen jälkeiseen masennukseen. Meidän tohtorista en osaa vielä sanoa mitään, mutta en ihmettelisi jos kokisi elämässään hienoista tyhjyyttä. Etenkin viime kesän alusta saakka on tahti ollut niin hurjaa, että se alkoi näkymään yhdessä ja toisessa asiassa. Pilkkua odotettiin kieli pitkällä. Turkkilaisittain vähintään "neljällä silmällä", minun ja miehen:D.

Sitten saapui perjantai ja klo. 12:15 alkoi väitöstilaisuus. Sanan varsinaisessa merkityksessä. Vastaväittäjä ei todellakaan silitellyt myötäkarvaan, vaan pisti parastaan tai pahintaan, riippuu kai siitä, että keneltä kysytään. Ylpeänä sain seurata miestäni, joka pysyi viileänä ja väitti vastaan. Esimiehensä laittoi työkavereille viestiä ja kertoi tilanteen olevan miehen hyväksi 4-2. Minä sanoisin, että vähintään nyt sen verran. Sai lähteä salista voittajana. Tohtori oli syntynyt ja väitöskirjat pahvilaatikossa tuolini alla.




Yliopiston tarjoamien kakkukahvien jälkeen lähdimme valmistautumaan iltaan. Sen taannoisen Jyväskylä-reissumme tarkoitus oli etsiä sopiva paikka karonkalle. Silloin päätimme, että ilta juhlitaan yliopiston kampuksella, mutta kommenttilootaan ilmestyneen viestin vuoksi päädyimme kaupungin sydämeen, Nikolainkulmaan. Paikka antoi juhlalle juhlavat puitteet. Kun maksaa pitopalvelulle, toivoo tietenkin, että rahoilleen saisi vastinetta. Koimme näissä juhlissa totisesti saaneemme. Ruoka ja palvelu oli erinomaista. Jos siis juhlit Jyväskylässä, laita Nikolainkulma mieleesi.



En koskenut koko päivän aikana kameraan. Ajattelin kyllä etukäteen kuvaavani tunnelmia, mutta käytännössä se oli mahdotonta. Aika oli koko ajan kortilla tähän yllä olevaan kuvaan asti. Sitten alkoi silkka juhla. Sanoisin, että nämä olivat yhdet elämäni mukavimmista juhlista. Olihan totisesi aihetta juhlaan. Oli juhlavat puitteet. Ennen kaikea oli juhlaa jäädä vain juhlimaan. Mieheni veli kuvasi koko päivän, josta lähetän nyt miljoonat kiitokset. Pitopalvelu hoiti ruokapuolen. Mies, pofessorit ja ystävät pitivät huolen ohjelmasta, joka oli kuin vain elämää. Naurua ja kosteita silmänurkkia hyvässä seurassa hyvän ruoan äärellä.


Malja vastaväittäjälle.


Kiitospuhe.


Ohjaajan puheenvuoro. Kertoi historiassakin olleen miehiä, joilla oli vaikeuksia saada valtavaa tietomääräänsä tiivistettyä:D. 




Näissä juhlissa tiivistyi kuitenkin esiin taas se elämän suola, eli rakkaat ihmiset. Miten ihmeellisiä ihmisiä elämässämme onkaan. Miten hauskoja, viisaita, kauniita ja pyyteettömiä ystäviä ja sukulaisia. Miten ovatkaan kulkeneet elämässämme rinnalla kaikessa tyynessä ja tyrskyssä. Surreet suruissamme, iloinneet ilossamme, tsempanneet väsymyksen keskellä, kantaneet, kun emme ole itse jaksaneet. Ja kun meillä on ollut aihetta juhlaan, ovat tulleet juhlimaan pitkistä matkoista. Kiitos teille kaikille. Ja teille, jotka ette päässeet mukaan tähän juhlaan, mutta olitte juhlassa mukana siellä missä olittekin. Elämä olisi paljon köyhempää ilman teitä. (Nyt se on kyllä hieman köyhempää myös teidän vuoksenne:D)





Kuvaaja vaimoineenkin on päässyt kuvaan.




Viikonloppu on ollut silkkaa pilkkua. Päiväunia ja hiljaiseloa. Sunnuntaiaamuna tosin heräsin tyhjässä sängyssä klo. 8:30. Tohtori oli kiivennyt kaatosateessa katolle ränniä tyhjentämään. Päivän aikana oli myös yksi vuosia rempsottanut lista kiinnittynyt kattoon ja makuuhuoneen lipaston romahtaneet laatikot korjautuneet. Jos tätä menoa jatkuu, on varmaan yläkerran hormi kohta piikattu auki ja huone remontoitu? Mietin, että pitäisikö sitä jarruttaa vai antaa mennä?

 Onnea rakas<3. Hieno suoritus!

ps. Te ystävät, jotka otitte kuvia minusta ja miehestä, voitteko lähettää meillekin? Olisi kiva saada sellainenkin muistoksi.

ps.2 Koska en itse ole tohtori enkä muutenkaan kovin fiksu suhteessa tekniikkaan, niin oli melkoisen hankalaa saada nämä kuvat tänne blogiin. Eivät suostuneet siirtymään normaalisti käyttämääni ohjelmaan, jonka vuoksi ovat nyt normaalia pienempiä:(. Kuvaa klikkaamalla näet sen kuitenkin suurempana.

perjantai 6. lokakuuta 2017

ASTETTA FIKSUMPI MIES

Viimeiset viikot ovat pitäneet sisällään surun lisäksi viimeistelyn mukanaan tuomaa kiirettä ja jännitystä.  Nyt alkaa H-hetki olla enemmän kuin lähellä. Täällä Omena-hotellin suojissa mies vetää parasta aikaa tummaa pukua päällensä, tytöt kävivät jo hakemassa aamupalansa ja pojat vielä nukkuu. Iltapukuni roikkuu naulakossa ja hiukset on sormikiharoilla. Kohta se on muillekin kuin minulle selvää, että minulla on astetta fiksumpi mies:D.


maanantai 25. syyskuuta 2017

SURU

Ensimmäisenä yönä suru pitää minua hereillä. Se sisältää järkytystä, vihaa, turhautumista ja loputonta kysymysten asettelua. Miksi? Mitä ihmettä sinä oikein ajattelit? Mitä päässäsi liikkui? Etkö muistanut? Näin vähänkö ymmärsit? 

Kävin sinä yönä lävitse 20-vuotiaan minäni tunneskaalan siltä ajalta, kun oma isäni kuoli. Minut ja se isoveljeni 25-v. pistettiin paljon vartioiksi. Piti osata saatella rakas ihminen hautaan. Miten hautajaiset järjestetään? Huolehtia perunkirjoituksesta. Mitä se tarkoittaa? Ottaa yhteyttä sosiaalihuoltoon, koska sekä vainaja että hänen lapsensa olivat täysin varattomia. Miksi mikään ei ole muuttunut? Piti tyhjentää yhden alkoholistin koti, jossa oli kiljutynnyrit kylpyhuoneessa ja muualla käsittämätön määrä pois heitettävää roskaa. Ulostetta, sotkua ja silti niin paljon rakasta, että pakahduin. Rakas veljeni, miten ihmeessä sen kaiken läpi käytyäsi saatoit laittaa omat lapsesi käymään sen lävitse? Ja sitten vain sääliä. Surua, joka nielee kaiken muun. Voi sinua. Voi sinua rakas veljeni. Etkö nähnyt miten kaunis on maailma? Miten mahdollisuus parempaan oli koko ajan lähelläsi? 


Suru heittää tunneskaalani nollasta sataan alle sekunnin. Valvotun yön jälkeen suoraan iltavuoroon ja työtoverin lähtöjuhlaan. Kakkukahvit ja naamio naamalle. Ei tällaisessa tilanteessa voi sanoa, että "Muuten, veljeni tappoi itsenä eilen. En oikein tiedä miten jaksan tämän vuoron?". Minähän jaksan, koska a) äiti opetti, että pois ei olla, ellei ole kuumetta. Minulla ei ole. b) minä en ole kuollut. Veljeni on. c) koska varustaudun vuosia etukäteen näiden läheisteni lähtöön, muserrun yllättävissä tilanteissa, mutta katastrofeissa olen tyyni kuin tämän iltainen meri. Hyvää matkaa sinulle veljeni, terveiset täältä iltavuorostani. 

Seuraavina päivinä kerron vuoro toisensa jälkeen työtovereille: "Tässä on nyt tällaista. Veljeni on kuollut". Siitä seuraa vaivaantunutta hiljaisuutta, halauksia, sielujen sympatiaa, monenlaisia osanottoja, kokemusten jakamista, kyyneleitä ja vakuuttelua; minä pärjään kyllä. Veljeni ei pärjännyt. Ei nähnyt sitä enää tarpeelliseksi. Kiitos viesteistänne, kommenteistanne ja eleistänne. En ole yksin, vaikka olenkin yksin. Minun veljeni on kuollut, ei teidän. Tiedätte sitten, kun osuu kohdalle. Omalta kohdaltanne, mutta ette minun. En aina oikein itsekään tiedä. Usein tuntuu ettei edes tunnu.






Kuoleman äärellä elämä on kaikkein kauneimmillaan. Läheiset kaikkein rakkaimmat maailmassa. Pyhä on pyhintä kaikesta. Kauneus särkee silmiä. Hyvyys tuntuu sydämen pohjassa asti. Illalla on pakko ottaa kamera käteen ja lähteä ulos kuvaamaan auringonlasku. Veljeni, jos olisit tämän nähnyt, olisitkohan tajunnut elämän ihmeen? Kuka tästä maailmasta voisi kiirehtiä pois? Miten tämän kauneuden ääressä voisi olla toivoton, masentunut tai täysin lohtua vailla? Minä olen kaikesta juopunut. Minulla on kaikkea, kaikki puutteeni ovat menneet. Rakastan tätä elämää. Esitän taivaalle toiveen, että saisin elää siiheksi, kun on olen kaikesta kauneudesta kylläkseni saanut. Kaikkia sen ihmeitä kylliksi ihmetellyt. Rakastanut niin, että en epäilisi itseäni siinä lajissa vajaaksi.





Kun surun keskellä elää, tulee tajunneeksi, että ei halua käyttää elämäänsä toivoakseen vaan toteuttaakseen. Ei halua elää itselleen, vaan mahdollistaa yhteyden. Tajuaa ajan juoksun ja sen aiheuttamat rajat. Rajansa on myös arjella. Käytän siis iltani silittämiseen, vaikka se ehkä rakkaimmilleni on tulevassa yhdentekevää. Sekin aika olisi ollut parempi käyttää yhteydenpitoon, kannustaviin sanoihin, hyväntekeväisyyteen ja halauksiin, mutta realiteetit kertovat, että elämä on. Suuri osa siitä menee välttämättömyyksiin. Onnellinen se, joka sen kaiken arjen ja rutiinin keskellä nauttii, rakastaa ja iloitsee. Edes pienissä hetkissä julistaa sitä mikä hänelle on tärkeintä. Kaikki te rakkaimpani, se ei ole sileät vaatteet vaan te:). Te puettuna sileisiin vaatteisiin:D.



Suru, niin kuin elämä itsessään, on matka. Sen kiirehtiminen ei hyödytä, koska se ottaa juuri sen ajan, joka on tarpeen matkan päättämiseen. Monesti päämäärään saavuttuaan vasta ymmärtää matkan merkityksen. Ilman matkaa päämäärä menettäisi osan merkityksestään tai hienoudestaan Joskus voi olla niinkin, että päämäärässä ymmärtää, että matkan rinnalla se ei olekaan mitään. En vielä tiedä mihin tämä suru päättyy. Nyt siinä viivähtäminen tuntuu erittäin tarpeelliselta osalta tätä elämäni matkaa. Minä pärjään kyllä. Ne veljeni rakkaat pärjäävät myös. Tämän päiväisen perusteella kulkevat tätinsä jalanjälkiä. Joskus se toisen jälkeensä jättämä sotku näet voi olla parasta mitä siinä hetkessä tarvitaan. Sen aiheuttaman kiukun voimalla voisi siirtää vaikka vuoria, edistää surutyötään monen kilometrin verran.

Ja sitten voi käydä niinkin, että koska veljesi kuolee, tulet lopultakin sopimaan serkkusi kanssa treffit Porvooseen. Ihan vain hyvien geenien tähden. Kunhan tästä(kin) kuolemasta taas selvitään.