perjantai 23. helmikuuta 2018

MIELEN VAPAUS

Loma. Yksi mielisanojani. Se sisältää vapautta tehdä sitä mitä toivoo. Minä toivon aamuja, jolloin saa herätä levosta kyllänsä saaneena. Toivon kävelyreissuja pakkaspäivissä, kasvot kohdistettuna aurinkoon. Hetkiä sinisessä. Mielen vapautta, jossa ajatus ja unelmat saavat ajan kanssa viritä. Toivon perheen yhteisiä hetkiä, mutta myös omaa aikaa. Aikaa keskittyä ruoanlaittoon. Hyvää ruokaa. Iltoja, jolloin ei tarvitse kiirehtiä nukkumaan vain siksi, että klo. 5.50 herätys kummittelee mielen pohjalla. 





Ensimmäisenä vapaana aamunani unta riitti kymmentä vaille kahdeksaan. Keitin kahvit ja kuulostelin hiljaisuutta. Kohta jo ilmestyi viereen kotiinsa talvilomalle saapunut esikoinen, jolla on ollut paljon kerrottavaa. Kuulostelin juttujaan ensin sängyssä ja sen perään kävelylenkillä. Sille lenkille unohdin ottaa kameran mukaan, joten piti tehdä ihan oma kuvausreissu myöhemmin. Siinä sitä olikin mielen vapautta kerrakseen, kun sai istua yksin joen rannassa ja katsoa virtaavaa vettä ja sen muodostamia jääpyörylöitä. Mielessä soi "Maailma on kaunis ja hyvä elää sille, jolla on aikaa ja tilaa unelmille. Ja mielen vapaus. Ja mielen vapaus." 




Tälle lomalle on tarkoitus sisällyttää tyhjää aikaa, mutta myös muutamia reissuja. Huomenna ajetaan pääkaupunkiseudulle juhlimaan heti alkajaisiksi pienintä kummipoikaamme, joka täyttää jo 3-vuotta. Mukaan lähtee omista lapsistamme tytöt, sekä ne kaksi lainalasta.  Jos saan päättää, pysähdymme myös IKEA:ssa täyttämässä kynttilävarastoja.




Jätetään tämä nyt teillekin korvamadoksi. Ihania ajatuksia ajateltavaksi ja kuvia katseltavaksi. Elämä on kaunis.


Muita lomalaisia siellä ruudun takana? Muille oikein rentouttavaa viikonloppua<3.
Ja elää elämäänsä. Ja elää elämäänsä.

maanantai 19. helmikuuta 2018

HYVÄ HELMIKUU

Eilen lähdin aamusta kävelylenkilleni. Oli niin aurinkoista. Pikkupakkanen ja narskuva lumi jalkojeni alla. Saattoi kävellä myös meren päällä. Mitä parhain talvikeli siis kaikin puolin. Helmikuu on nostanut matkan varrella osakkeita silmissäni. Sen ansiosta olen unohtanut pitkät mustat aukot ja talvi on tuntunut talvelta. Sellaiselta jollainen sen pitääkin olla. On ollut hyvä helmikuu.





Jäälle saattoi pujahtaa jo Metsolassa. Kävelin ladun vartta hetken matkaa ennalta kävellyissä poluissa. Muistelin lapsuuden talvia jolloin joka paikassa oli kantava jää kävellä, hiihdellä ja jonka päällä saattoi jopa autolla ajella. Nykyään on tiedettävä tarkoin virtaukset ja jos ei tiedä, kannattaa mennä vain siellä missä muutkin ovat menneet. Melko hyvä merkki kantavasta jäästä on myös sen päällä istuvat pilkkijät. 


Kävelin myös ohi tämän. En ole tainnut aiemmin sitä teille näyttääkään?

Ensi viikonloppuna aukeaa taas Varissaaren kahvila, jossa kuopuksen kanssa käytiin pari vuotta sitten. Nytkin sinne olisi voinut kävellä, mutta säästin vielä. Jos vaikka sitten ensi viikonloppuna käydään tai sitä seuraavana. Nyt keskityin siristelemään silmiäni ja otin annokseni valohoitoa. Radiosta kuuntelin kauneimmat rakkauslaulut listaa ja elämä tuntui erittäin elämisen arvoiselta.





Aika mukavia ovat nämä vapaat viikonloput, se täytyy nyt kyllä myöntää. Aika mukava on myös se ajatus, että lähden tästä nyt tänään ja huomenna kävellen iltavuoroon. Sen päälle kestän kaksi aamuherätystä. Perjantaista alkaa ensimmäinen palkallinen talvilomani varmaan ikinä. Yhdessä vapaapäivien kanssa se on melkein kahden viikon mittainen. Aivan käsittämätöntä, että sellaistakin voi olla:D.


Matkan varrella oli tämä venäläisten rakentama ruutikellari nro 84. Se kuului osana 1790-luvulla rakennettuun linnoitukseen. Tämän ruutikellari lähellä sijaitsi aikanaan myös ruutisekoittamo, ammusvalimo ja panostamo. Nyt sen lähellä sijaitsee Kotkan uimahalli ja päiväkoti:).



Jääpuikkotaidetta.


Aika ikävä on sen sijaan hammassärky, joka on pitänyt kolmosta valveilla yöllä. Sain juuri ajan hammaslääkärille ja papan pojalle kuskiksi. Toisaalta sekin siitä iloksi muuttuu. Miten ihanaa onkaan saada apua särkyyn ja vaivaan. Sen jälkeen sitä osaa taas iloita terveistä hampaista. Ja oppii ehkä harjaamaan ne nykyistä paremmin?!?

perjantai 16. helmikuuta 2018

PIKKU KAKKONEN

Pikku kakkoseni on nyt wanha. Miten ihmeellistä. Vastahan tuo asetteli kaikki muovieläimet riviin maton kuvioita myöten. Puhui omalla kielellään, jota ymmärsi vain oma perhe. Itki illalla, kun ei tiennyt, että miten oppii ajamaan autoa ja maksamaan laskuja. Sitten vain kasvoi äitinsä yli. Oppi asian kerrallaan. Nyt jo sujuvasti huristelee autolla isänsä opastuksessa. On tyyni ja tyrskyämätön. Wanha ja viisas. 


Takki päälle ja tansseihin. Puku oli ostettu kymmenessä minuutissa. Koetti ensimmäistä ja se oli hyvä. Puhelimella tarkistettiin tanssikaverin mekon väri ja sen mukaan ostettiin pukuun pinkki paita. Mummolassa siisti hiuksensa ja äiti lankkasi kengät. Isältään sai lainaksi rusetin ja kalvosinnapit. Tanssiparin löytyminen ei pojille näytä tuottavan ongelmia. Halukkaita ottajia tuntui olevan kiusaksi asti. Ei tiennyt miten kieltäytyisi. Lopulta ratkoi ongelman ja pyysi sitä tyttöä, jonka kanssa tuli parhaiten juttuun:). 



Wanhat ja wanha ja sen wanhempi.


Tanssit oli mukavia katsoa. Tytöt kuin karkit pastelleissaan ja pojat puvun myötä vanhentuneet vuosilla. Oli hienot kuviot ja kauniit kierrokset. Katsomossa ne silmät etsivät tauotta sitä omaa wanhaa. Kameralla etsin kyllä myös työkaverin wanhaa, josta olin luvannut napata muutaman kuvan. 







Huomaa katsomossa wanhat rakkaat tukijoukot kuvaamassa kännyköillä:D.


Minulle nämä tanssit olivat siinä mielessä jännittävämmät, kuin nämä esikoisen tanssit, että niihin kahteen viimeiseen tanssiin piti osallistua tällä kertaa isän sijasta äidin. Olen siis TOIVOTTOMAN huono tanssija, mutta en kokenut sitä syyksi olla yrittämättä. Niinpä työmaalla sain tanssitaitoiselta työtoverilta muutaman tarpeellisen tanssitunnin. Hiljaisessa hetkessä hiivittiin minun siipeeni valssaamaan. Välillä tultiin asukkaiden yllättämäksi, mutta olivat niin kannustavia. Lopulta pidettiin koko talon tanssit ja uskaltauduin ihan julkiseen harjoitteluun. Vaikka ei minusta parkettien partaveistä tullutkaan, niin kaksi valssia tuli wanhani kanssa kuitenkin kunnialla valssattua:). Muuten pääsee kotiväki näistä kekkereistä pojan kanssa vähemmällä. Ei tarvitse pukua stressata. Ei miettiä kampausta eikä meikkiä. Tanssien päätteeksi poikaa ei tarvitse viedä jatkoille, sillä hän on pakannut jo valmiiksi auton perään kassin ja kiirehtii tansseista isänsä ja veljensä kanssa iltasählyyn.

sunnuntai 11. helmikuuta 2018

PERJANTAIT TAKAISIN

Työpaikallamme on käynyt omistajanvaihdos. Muutosten tuulet ovat puhallelleet. Osittain kylmästi, osittain lempeästi. Itseäni koski nyt ainakin se, että uusi työnantaja säästi välittömästi meistä sairaanhoitajista ja pisti meidät vain arkityöhön. Perheen talous ei ole viikonloppulisien menetyksestä hyvillään. Jos koko Suomessa olon ajan on ollut tunne, että elämä on taloudellista selviytymistä miehen palkkapäivästä minun palkkapäivääni, tulee selviytyjien selviytyä nyt entistä kovemmin. Sanokaa nyt joku, että jossakin vaiheessa helpottaa ja tulee taloudellisestikin löysempi aika? Vai pitäisikö hakea omaan työpaikkaan lähihoitajaksi, jotta pääsisi paremmille palkoille?

Nyt muutamana perjantaina olen kuitenkin tajunnut saaneeni perjantait takaisin. Viikko on vietetty ja perjantaista alkaa viikonloppu, joka onkin vapaa. Joskus taannoin saimme täällä blogissani lukijavinkin, joka kehoitti siivoamaan huushollin jo torstaina, niin perjantaista tulee vieläkin perjantaimpi. Näin olemme tehneet ja se toimii. Perjantai on jälleen viikon parhaita päiviä.  Lauantaina voidaan ajaa koko porukka katsomaan kolmosen pelejä Imatralle. 


Valtionhotelli on hieno. Mutta koski on kiinni eikä kohise.




Sunnuntaina voi herättyään hilppaista vaikka talviselle lenkille. Kävin siis aamulla kiertämässä Kotkan kauniit siltanäkymät. Metsolasta Langinkoskelle. Langinkoskelta Mussaloon. Norssalmen sillan kautta takaisin Metsolaan. Rapiat pari tuntia ja 11,5 km. Pilvistä, pieni pakkanen ja lähes kaikki vesi jo jään alle piiloutuneena. Oli pilkkijät nököttämässä jäällä. Vesilinnut hakeutuneena jokaiseen vapaaksi jääneeseen lätäkköön. Ja lumista tietä viipottava vapaa sairaanhoitaja.





Liu lau laskiaista.


Vapaan viikonlopun lopuksi olin suunnittellut lököttelyä ja laskiaispullaöverit. Muu perhe haluaa kuulema hiihtämään ja olen mukamas luvannut viime kerralla, että seuraavalla kerralla lähden mukaan.  Kuinkahan tässä käy? Huomenna sitten takaisin arkeen eli työhön. Muutoksen myötähän hyvästelin lisien lisäksi arkivapaat. Onneksi nyt sentään toistaiseksi olen saanut pitää arjessa ne harvat iltavuorot. Arjen aloittaminen joka aamu klo. 5:50, kun ei ole ihmisen hommaa. Ainakaan tämän ihmisen. Tulevalla viikolla, kun vetää neljä aamua putkeen tiistaista perjantaihin, niin voikin sitten koko lopun illan huudattaa Nikke Ankaran Luojan kiitos on perjantaita. Vaikka se on kyllä nimeään lukuunottamatta karsean huono biisi. Minun mielestäni.




Niin että. Asioilla on puolensa. Etu- ja takapuolet. Ja kaikella on aikansa. Hiihtolenkeillä ja laskiaispullilla. Hyvää laskiaissunnuntaita kaikille!

torstai 8. helmikuuta 2018

ANNA SOIDA

Kävelin taas töihin. Puhelin temppuili. Radio piti taukoja. Aina kun suostui soimaan, oli kevyempi astella. Tajusin siinä kävellessäni, että musiikki näyttelee elämässäni isoa roolia. Musiikki nostaa esiin tunnemuistoja. Se herättelee esiin tunteita. Musiikin avulla voi käsitellä suruja tai nostattaa iloa. Kävelymatkan aikana ehtii musiikin kautta käydä läpi pitkiä ajatuskulkuja. Elää monenlaisessa tunneilmastossa. Usein hymyilyttää. Kai se on sallittua itsekseen kävellessä?

Lapsuuden kodissa meillä soi Suomi-iskelmät. Kari Tapion Kaipuu on piirtynyt minuun. Meillä soi levyt ja radio. Vaikka en nyt aktiivisesti enää iskelmiä kuuntele, nostaa sellaiset vanhat iskelmät minulle monia muistoja mieleen. Palaan niiden kautta kodin tunnelmiin, juhlahetkiin tai vaikkapa rantakallioille Harvassaareen, jossa oli aina kesä ja aikuiset tanssivat kesäiltana kalliolla. Musiikki helisi vettä pitkin. Sekoittui teltassa nukkuvan lapsen uneen.


Luokkakaverit lankesivat Dingoon, mutta minä olin Duran Duran-fani henkeen ja vereen. Naapurin likkojen kanssa jaettiin bändin pojat. Katsottiin videoita ja soitettiin mankalla kasetteja. Tapetoitiin seinät julistein. Sitä vaihetta kesti pitkään. Nykyään en jaksa muistaa, että mikä siinä bändissä oli niin ihmeellistä? Kuuntelen, mutta en enää kuule. Sitten tuli Popeda, Eput ja Pelle Miljoona. Musiikin lisäksi laulun sanoilla alkoi olla merkitystä. Se linja on pitänyt tähän päivään. Pidän lauluista, joissa on sanottavaa ja suomalaiselle suomalaiset sanat on helpommin ymmärrettävät. Kerään sanojen helmiä. Toisaalta saatan kuunnella jotakin sellaista, josta en ymmärrä muuta kuin tunnelman. Meillä mm. soi tosi paljon Lissabonista ostettu Fado. Tai turkkilaiset levyt, joissa sanoja oleellisempi on musiikin mukanaan tuoma tunnelataus. Niiden kautta palaan paikkoihin ja hetkiin.



Musiikin kautta olen myös lähestynyt Jumalaa. Veisannut virsiä, joista toiset on muodostunut erittäin rakkaiksi, toiset taas olleet vain ja ainoastaan raskaita. Virret ovat lohduttaneet, rohkaisseet, kehoittaneet, auttaneet ja hoitaneet. Virret kirkon penkissä, hautajaisissa, hädän hetkellä, kiitosmielellä tai vaikka siellä äidin kuolinvuoteella. Jumalanpalvelusta. Rukous.




Töissä pidettiin tänään päivätanssit. Asukkaista suuri osa asettui aulaan. Monikaan ei halunnut tanssia. Riitti ilmeisesti vain se, että sai kuunnella. Muistella. Aistia jotakin siitä mitä on ollut. Moni kertoi nuorena kovasti tanssineensa, mutta ei kokenut enää pystyvänsä. Minä taas en osaa tanssia, mutta menin monen laulun myötä takaisin sinne lapsuuteen. Muisteltiin missä kulloinen laulu oli soinnut. Oli tyttären häävalssi, jonkun lempi tango tai muisto jostakin joka oli ollut. Kuka oli ollut.






Televisiosta katson dokumentteja, joskus elokuvia, harvoja sarjoja. Ihan varmasti musiikkiohjelmat Suomi Love ja Vain elämää. Jotkut laulut jäävät elämään. Jotkut ovat kuin omaa elämää. Joistakin lauluista alkoi rakkaus. Jotkut taas kertovat juuri siitä mitä itsekin koki, halusi, toivoi. Voi myös yhtyä toisten kokemukseen ja sen mukanaan tuomaan tunteeseen. Usein on pakko käydä niistämässä nenä, kun niin käy omiinkin tunteisiin. 

Luojan kiitos, että maailmassa on soinnut. Ja soi. Annetaan soida tästäkin eteenpäin.

Kuvat lainasin vuosien takaa, sillä kannoin kävelyllä kameraa mukana, mutta en saanut otetuksi montaakaan kuvaa. Mikäs musiikki sinussa elää? Annatko soida?