maanantai 16. huhtikuuta 2018

AIKA VAIN MINUA VARTEN

Siten silloisten muutosten työpaikallani, en sittenkään ole harmitellut eniten sitä, että palkkani pieneni viikonloppulisien katoamisten myötä. Vaikka se on totisesti näkynyt taloudessamme. Eniten olen kuitenkin kaivannut arkivapaitani. Sitä pientä hetkeä päivästä, jolloin koti on vain omassa käytössäni. Aika on vain minua varten. Jolloin ei tarvitse miettiä, että odottaakohan joku nyt minulta jotakin, vai saanko rauhassa uppoutua käsitöihini. Lähteä kuvaamaan. Katsoa elokuvan. Tai nukkua klo. 10:30 saakka, kun ympärillä on täysi tyynnyttävä hiljaisuus.




Kuopus kuvasi äidin.


Oikeastihan meidän lapset ovat jo isoja. Harvoin ne mitään vaativat. Esikoinen jo omillaan, pojat tyytyväisiä, kun ruokaa on ja joku läsnä siltä varalta, että tarvitsevat jotakin. Kuopus vielä kaipaa enemmän yhteistä aikaa. Tulee viereen viestimään, että oman aikansa voisi jakaa hänen kanssaan. Tehdä jotain yhdessä. Ja kun vanhemmista lapsista sen jo tietää olevan ohi menevää, tulisi se aika hänelle tietenkin antaa. Kohta sitä ei enää ole ottamassa.





Kevät vetää itseäni ulos, joten perustin kuopuksen kanssa taas retkikaksikon. Kolmosen sählyharkkojen aikana käytiin viime viikolla katsomassa Ruotsinpyhtään kevään etenemistä. Oli kaunis ilta-aurinko ja mukava pieni retki hetki. Eilen kävimme ihastelemassa Niinlahden ja Kärkisaaren kevään, joten niistä sitten toisella kertaa.

Mutta nyt on minun hetkeni. Minun aamupäiväni. Siitä leijonanosa meni untenmailla, mutta se uni tuli varmasti tarpeeseen. Olen lukenut blogit, Facet ja uutiset. Seuraavaksi meinasin hetken neuloa. Sen jälkeen täytän jääkaappia loppuviikon ruoilla, jotta pääsen helpommalla sitten työpäivinä.

Ulkona sataa pitkästä aikaa, mutta se on tarpeellista sadetta. Ikuisella auringonpaisteellakaan luonto ei pärjää. Hyvää sadepäivää siis sinulle!

perjantai 13. huhtikuuta 2018

SUURIN HARPPAUKSIN

Kevät etenee todella suurin harppauksin. Kaksi viikkoa sitten kävelimme vielä jäällä, nyt voi kotirannassa jo uida. Kolmosen harjoitusten aikana kävin katsomassa jäiden lähtöä Pyhtään Lököressä. Joutsenpariskunta otti tuntumaa Pohjolan kevääseen. Heti seuraavana päivänä olivat joutsenet muuttaneet meidänkin rantaan. Piti seistä pitkä tovi ihmettelemässä tätä kaikkea. Jos huomenna jo puissa olisi silmut tai omenapuut kukkisivat, en hämmästyisi. Tuntuu kuin kevät kirisi kiinni aikaa, jonka se joutui piilottelemaan talven takana. Ei haittaa.





Aurinko paistaa joka päivä. En muista pilvisiä päiviä ollenkaan. Tästä innostuneena kuopus kaverinsa kanssa kaivoi meidän pihakalusteet esiin pressujen alta. Läheisellä venerannalla suunnitellaan selvästi tulevaa kesää. Kohta ne on vesillä ne Susannat ja Leilat. Päivä ei lakkaa olemasta ja pimeyttä ei enää edes muista. Tekisi mieleni lisätä viikkoon vielä ainakin yksi kävelylenkki. Toisaalta kävely keskeytyy tiheämmin, koska pitää pystyä haistamaan ja kuulemaan kevät. 



Jos aikaa voisi hidastaa, tekisin sen nyt. Jotta ehtisin nauttia tästä kaikesta, eikä se pääsisi livahtamaan ohi. Ettei vielä olisi kesä, vaan saisi elää tämän kevään. 

maanantai 9. huhtikuuta 2018

VIIDETTÄ VIEDÄÄN

Viidettä vapaapäivääni viedään. Ensimmäiset neljä meni seurustellessa. Olen lopultakin liittynyt Facebookiin ja eteeni on avautunut lähes kaikkien joskus tuntemieni ihmisten polkujen päät. Ja minun tekisi mieli etsiä käsiini kaikki entiset koulukaverit, työkaverit ja lapsuuden ystävät. Sen jälkeen haluan tietää mitä kukakin tekee ja kuinka hänellä menee. Viikonlopun aikana meillä kävi siis iltakahvilla ystävä elämäni ihan sieltä alkutaipaleelta. Perjantaina oli työkaverit kylässä. Eilen näin 30-vuoden tauon jälkeen kaksi rakkainta ystävää nuoruudesta. Mikä muistojen ja tunteiden mylläkkä. Illalla piti vielä sen innoittamana lähetellä viestejä niille muille, joiden kassa silloin pyörittiin. Suurimmalla osalla näyttäisi menevän hyvin. Miten mukavaa. Meistä tuli kelpo aikuisia, vaikka jossakin vaiheessa meillä kaikilla oli omat töyssymme.






Tänään olen sitten käynyt ihastelemassa kevään tuloa. Pyörätiet ovat sulat. Niin myös jää, mutta siltikin siellä vielä viimeiset pilkkijät istuvat. Linnut laulavat. Posteljooni polki vastaan t-paidassaan. Torikahvila on täyttynyt taivasalla kahviaan juovista suomalaisista. Ensimmäiset kukat ovat nostaneet päänsä mullan päälle. Terassilla olisi jo voinut juoda kahvit. Siinä olisi tarjennut aivan hyvin. Kotkan torilla maahanmuuttajat aiheuttivat Istanbul-olon pyytäessään minua ottamaan heistä kuvan. Ja minähän otin.






Kevään kohinasta innostuneena olen tyhjentänyt eteisen kaapista toppavaatteita pois. Lähtöpassit saavat myös enimmät pipot, kaulaliinat ja hanskat. Tekisi niin mieli kaivaa jo kesävaatteita esiin ja pukeutua kukkahousuihin. Mielessä pyörii istutukset, kesäkukat ja grilliruoka. Olen päättänyt tarttua jokaiseen lämpimään kevätpäivään.  Olla siirtämättä mitään tuonnemmaksi, ettei vaan jää kevät elämättä ja kesä tulematta.

lauantai 7. huhtikuuta 2018

PALUUMUUTTAJAT

Noin puolitoista vuotta sitten sain yhteydenoton Satu Rommilta, joka kirjoitti kirjaa omasta paluumuutostaan ja oli kiinnostunut kuulemaan meidän muidenkin paluumuuttajien tunnelmia. Kirjoitin omat silloiset aatokseni sähköpostilla kirjailijalle ja välillä jo unohdin koko asian. Eilen oli kirja postilaatikossa ja oli jotenkin hauska palata omiin aatoksiin. Mielenkiinnolla luin muidenkin paluumuuttajien tunnelmia, joista hyvin moneen saatoin yhtyä. 


Tänne tultiin. Tästä tuli koti.


Haastaviksi paluussa on koettu muidenkin kuin minun mielestäni mm. Suomen järkyttävä kalleus. Ilmasto. Loputtomat säännöt ja joustamattomuus. Työantajien ennakkoluulo paluumuuttajaa kohtaan ja näköerot ulkomailla vietettyjen vuosien arvosta. Meillä tämä on mm. näkynyt siinä, että kaupunki ei ole maksanut miehelleni erittäin arvokkaasta kokemuksesta huolimatta kokemuslisiä ulkomaan vuosista ollenkaan. Käyttää kyllä mm. miehen kokemusta ja taitoja mielellään hyväkseen. Osalla kirjoittajista haastavaa on ollut ystävystyminen ja oman elämän rakentaminen Suomeen uudelleen. Suomi on jatkanut elämäänsä ja paluumuuttaja pudonnut poissaolovuosiensa aikana kelkasta.



Hyvänä on taas koettu turvallisuus, sosiaaliturva, ilmainen koulutus, kaikille tarjolla olevat peruspalvelut, puhdas luonto, ruisleipä, salmiakki ja sauna. Hiljaisuus on toisille rasite, toisille onni. Suomessa asiat toimivat. On kirjasto ja osaavaa väkeä töissä niin sairaaloissa kuin rautakaupassa. 





Ja mitä itse kirjoitin:

"En kuulu niihin ihmisiin, joille on alakoulusta asti ollut selvänä tuleva ammatti tai vaikkapa valtava intohimo johonkin tiettyyn lajiin. Minä olen elänyt miten olen parhaiten taitanut kunkin hetken joka minulle on elettäväksi annettu. Elämäni kantavia ajatuksia oli perustaa perhe ja asua vanhassa puutalossa.


Jokainen valmistunut, omannäköinen asia on ollut onni.



Miehen vuoksi päädyin ulkosuomalaiseksi vastoin kaikkia omia ajatuksiani. En koskaan haaveillut ulkomailla asumisesta, mutta lopulta miehen haaveesta tuli minunkin haaveeni, ja niin me vietimme 14 suurenmoista vuotta Turkin Istanbulissa. Lähtiessä meillä oli kaksi pientä lasta ja Turkissa syntyi kaksi lasta lisää. Alusta asti oli selvää, että palaamme Suomeen viimeistään siinä vaiheessa, kun esikoinen menee lukioon, jotta hänellä ja muilla lapsilla olisi mahdollisuus kouluttautua Suomessa. Halusimme myös antaa lasten löytää suomalaiset juurensa, jos niin haluavat. Turkkiin lähdimme alkuvuodesta 2001. Suomeen palasimme kesällä 2014.

Nämä maiden vaihdot ovat meille olleet hyppyjä johonkin tuntemattomaan. Turkkiin muuttaessa tiesimme mihin kaupunkiin ja työpaikkaan mies menee. Kaikki muu oli täysin auki. Missä asutaan? Mihin kouluun lapset aikanaan menevät? Millaiseksi muodostuu meidän istanbulilainen arkemme?

Suomeen paluuta edeltävänä kesänä kävimme ostamassa Suomesta talon. Tiesimme muuttavamme takaisin meidän molempien lapsuuden kotikaupunkiin, jossa suurin osa lähisukulaisistamme eli ja joka oli ulkomailla eläneille lapsillemme "se Suomi itse". Kun oli vuosia asuttu kaukana läheisistä, oli tarve päästä lopulta heidän lähelleen.

Talon osto oli ihan hullua, mutta samalla viisainta mitä olimme paluumuuton suhteen tehneet. Meillähän ei ollut tietoa tulevista töistä. Tuntui siis aika hämmästyttävältä, että pankki ylipäänsä myönsi lainaa kahdelle paluumuuttajalle, jolla ei kummallakaan ollut töistä tietoakaan, "sitten vuoden päästä, kun muutetaan takaisin".



Äiti on ollut välillä vähän väsynyt. Kuten rullatessaan nurmikkoa paikalle about 12 tuntia. Klo. 00:50 yöllä ja rippijuhlat tulossa.


Talon myötä meillä oli paikka, johon palata. Lapset olivat jo varanneet omat huoneensa talon näytössä. Kun oli olemassa osoite, oli helppoa ilmoittaa lapset kouluihin ja ryhtyä jo etukäteen asettumaan. Kun tiesi millaiseen kotiin muutetaan, oli helppo valita Istanbulin kodin tutut tavarat konttiin ja laittaa menemään kohti Suomea. Koti on ehdottomasti ollut se suurin kotiuttaja tässä Suomeen palaamisessa.

Meidät molemmat tultiin työtä varten haastattelemaan jo Istanbuliin. Saimme molemmat tietää jo ennen Turkista lähtöä, että meille molemmille on työpaikat Suomessa odottamassa. En tiedä helpompaa tapaa orientoitua takaisin Suomeen kuin työn kautta.

Paluutamme helpotti myös se miten helposti lapset sujahtivat suomalaiseen kouluun ja harrastuksiin. Ainoastaan esikoinen on varma siitä, että hän ei tule Suomeen jäämään, mutta muut lapset tuntuvat asettuneen tänne todella hyvin. Olen iloinen nelikostani, joiden uskon Turkin vuosien myötä omaavan hieman laajemman katsantokannan asioihin. Tietävät, että on muunkinlainen tapa elää ja olla kuin tämä joka ympärillä näkyy.

Paluumuutossamme ei näin kahden ja puolen vuodenkaan jälkeen tunnu siis olevan mitään erityisen haastavaa tai ikävää. Kaikkialla on ollut äärimmäisen hyvää ja osaavaa palvelua: Turkin jälkeen on melkoisen mukavaa, kun voi luottaa vakuutusyhtiöön, kouluissa on ammattitaitoista väkeä, sairaalassa saa palvelua halvalla. Suomi on hyvä ja helppo maa asua, jos ei oteta sen marraskuuta huomioon...

Suomessa kaikki maksaa paljon, ja kaikenlaista maksua on joka taholle. Vakuutukset, verot, auton huollot, työn teettämisen kalleus, ruoka jne. Monta kertaa on tullut mieleen, että eivätkö kaikki voittaisi siinä, jos työntekijöitä olisi halvempi palkata? Jos palvelut olisivat vähän halvempia? Nyt moni asia karkaa normaalin työntekijän saavuttamattomiin. Huolta on aiheuttanut Suomen eriarvoistuminen. Miten perusasioista, kuten lasten harrastamisesta on tullut monelle luksusta, johon ei ole varaa.

Istanbul hitsasi meidät kiinni toisiimme. Saimme luoda ihania muistoja. Näimme ja koimme valtavasti. Elimme elämää, joka tuntui omalta. Ne vuodet sekoittuvat nyt elämäämme täällä Kotkassa. Meillä ei ole tarvetta olla tavallisia suomalaisia, vaan napsimme nyt parhaat puolet sekä turkkilaisesta että suomalaisesta kulttuurista. Olemme me."






Jokaisen tarinan jälkeen on kerätty myös vinkkejä tulevia paluumuuttajia ajatellen. Ovat kirjoittajiensa näköisiä nekin. Paluumuuttajissa on optimisteja ja pessimistejä. Joillakin on sujunut  hyvin ja joillakin huonommin. Itse kehoitin huomioimaan Suomen hintatason. Olisi hyvä, jos paluumuuttajalla olisi säästöjä, sillä rahaa rupeaa palaamaan heti, kun asettuu. Meidän säästötkin on jo menneet. Muut muistuttelivat, että ihminen sopeutuu tilanteeseen kuin tilanteeseen ja jos ihan pahaksi äityy, niin kannattaa hakea ulkopuolista apua:D.

Nyt kun paluumuutostamme on kulunut pian neljä vuotta, koen meidän suomalaistuneen. En ajattele enää itseäni useinkaan Paluumuuttajattarena. Suomalaiset kiemurat ovat tulleet tutuiksi. Monen asian kanssa voi elää, vaikka siitä ei pitäisikään. Koen, että paikkani on nyt täällä. Suomalainen arki sujuu. Marraskuu loppuu aina lopulta. Suomen kesää odottaa kieli pitkällä, mutta toistaiseksi se ei ikinä ole jaksanut lämmetä. Yritämme siis päästä joka kesä jonnekin muualle lämmittelemään. Loppukesän voi sitten iloita suomalaisen kesän valoisuudesta ja vihreydestä. Toppatakki päällä. Suomi- onnellisten ihmisten maa.

Satu Rommi: Loskalauluja - Nurinkurinen matkakirja paluumuuttajille. 

torstai 5. huhtikuuta 2018

VAIHTELU VIRKISTÄÄ

Kevät on täällä. Valo yltää pitkälle iltaan. Iloitsen sulaneista pyörä- ja kävelyteistä. Sählääjän harjoitusten aikana ehtii käydä kaupassa ja etsiä kuvauksen kohteita. Eilen osui arpaonni Pyhtään karvaiseen karjaan. Eivät tosin olleet linssiludeja vaan hölkyttivät kuvaajan nähdessään tilusten toiselle laidalle. Huono hiuspäivä kenties?




Töissä on puhallellut muutoksen tuulet. Olemme kirjaimellisesti muuttaneet. Kaksi siipeä vaihtoi paikkaa ja muutama muukin asukas vaihtoi huoneesta toiseen. On siis saanut kantaa pussia ja nyssykkää. Kärsiä muutoksen aina mukanaan tuomasta vastarinnasta. Mutta myös nähdä sen, että vaihtelu virkistää.




Kolmosen into sählyyn ei laimene, vaan kasvaa. Käy kahden joukkueen harjoituksissa ja eilen veti vielä vapaaehtoisesti aikuisten harkka-pelin. Kolme tuntia tiukkaa treeniä. Nostan hattua, jota harvemmin päässäni kannan. Poikaa odottaessa teimme kuopuksen kanssa kauppakierroksen ja katselimme Pyhtään karjan lisäksi hyljättyjä taloja ja taloja, jotka pitävät vielä elämää yllä. 

Tänään alkoi kuuden vapaapäiväni putki ja olen lisännyt kodin hyvinvointia. Pessyt ja mankeloinut pyykkiä. Siivonnut ja leiponut. Kuudelta odotan kylään lapsuuden ystävää. Pullataikina kohoaa ja kahvit olisi tarkoitus ainakin keittää. Päivittää viimeinen 20-vuotta. Näin hänet nimittäin viimeksi silloin, kun esikoinen oli ihan vauva. Laskin vauvan hämmentyneen ystävän syliin nykyisen Pasaatin parkkipaikalla ja sitten katosimme toisiltamme...

keskiviikko 28. maaliskuuta 2018

HYVÄ OLO

Kevään merkkejä on ilmassa. Vaikka kuinka moni tuttu ja puolituttu on jonkunasteisella laihiksella. Jutan gofatgo-tuntuu olevan aika monen luottama sana. Minä olen tänä vuonna päättänyt luottaa pitkäjänteisyyteen ja testata, että oppisiko keski-ikäinen vielä uudenlaisen tyylin elää. Vuoden alussa mietin, että kun kerran tiedän miten minun pitäisi syödä ja muutenkin elää, niin miksi ihmeessä en sitten tee niin pysyvämmin? 

Tammikuun toisella viikolla aloin kävellä kahdesti viikossa noin kymmenen kilometrin lenkin. Helpoiten tämä sujuu, kun kohdalle sattuu iltavuoro. Aikaa töihin kävelyyn menee sellainen 1h 45min. Alkuun otti voimille, mutta hyvin pian kävely oli pelkästään mukavaa. Kuulokkeet korville ja annetaan soida. Kannan usein kameraa matkassa ja näin ollen blogikin on saanut kuvansa. 

Helmikuun lopulla teki jo mieli useamminkin kävelylle ja niin lisäsin yhden kymmenen kilometriä lisää viikko-ohjelmaan. Useimmiten kävelen siis kahdesti töihin ja lisäksi käyn viikonloppuna lenkillä. Tämän tekstin kuvissa viime lauantain lenkki. Kiersin Kyminlinnan linnoituksen ympäri.


Joku oli nähnyt vaivaa ja kantanut televisiotason linnoitukseen.




Olen sairastanut migreeniä niin kauan kuin muistan. Lapsena sitä lääkittiin tehottomilla disperiineillä. Kärvistelin migreenin kanssa koko nuoruuden. Raskausaikoina helpotti, mutta pahimmillaan olin taudin kourissa neljä päivää putkeen ilman helpotusta. Useimmiten auttoi, kun särkylääkkeen otti säryn alkuvaiheessa, mutta jos kipu tuli päälle, siihen ei auttanut enää mikään. Pimeässä huoneessa on maattu ja tehty kuolemaa. Vasta Istanbulin loppuvaiheessa tajusin täsmälääkkeet, joista useimmiten on ollut apua, ei kuitenkaan aina niistäkään.

Istanbulin aikoihin joku ystäväperhe hurahti Atkinsin-dieettiin, joka levisi sitten meihin muihinkin "levinneisiin". Ehkä siinä joku kilokin tippui, mutta omalla kohdalla koin sellaisen ihmeellisen sivuvaikutuksen, että migreenini loppui kokonaan viljojen ja sokerin jättämisen myötä. Harmi vain, että pidän niin kovasti sekä jauhoista että sokerista. Näin ollen olen jojoillut tämän asian kanssa varmasti vähintään viimeiset 12-vuotta. 






Tuskinpa pystyn koskaan luopumaan laskiaipullista, rahkapullista, pizzasta, tuoreista sämpylöistä, suklaasta jne. kokonaan. Tänä vuonna olen jostakin syystä ollut kohtuukäyttäjä. Arkena ei kiitos, juhlahetkissä ja sovittuina aikoina sitten kyllä kiitos, oikein mielellään. Ja tulos: ei ainuttakaan migreeniä koko vuonna. Jokaisen pullapäivän jälkeen herään naama ja vatsa turvoksissa ja palaan tyytyväisenä omiin ruokiin. Nyt kolmen kuukauden jälkeen alan jo varovasti toivoa, että tästä voisi tulla tapa? Olisinko ottanut jo opiksi? Onhan se nyt mukavaa, kun ihmisellä on hyvä olo.